Yritin jo aikaisemmin, mutta mieli myllersi vielä liikaa. Josko nyt, kaksi viikkoa SM-kisojen jälkeen, pystyisin jo kertomaan kisatunnelmista ilman, että teksti sisältää liikaa huutomerkkejä, rakkaudentunnustuksia Pyrylle ja sekavia ajatuksia lajin hienoudesta.
Viikonloppu oli niin upea kokemus kuin kuvittelinkin, ja vielä paljon paljon enemmän. Kuusi ja puoli vuotta harrastusta takana, oman pään sisällä voitettu kilpailukammo ja Pyryn hoidetut selkävaivat - kaikki ne kävivät mielessä, kun sain tehdä kolme kivaa rataa parhaan koirani kanssa. Se uskomaton tunne, kun tietää että koira tekee parhaansa joka ikinen hetki radalla ja että kaikki on vain kiinni siitä, kuinka hyvin itse onnistut hallitsemaan tilanteen ja radan.
Pyry ei tiputtanut yhtä ainutta rimaa, otti kaikki kontaktit ja hoiti vaikeatkin pujottelut alusta loppuun niin hyvin kuin vain pystyi. Virheistä voin syyttää vain itseäni.
Joukkueradalla tehtiin muutoin hyvä rata, mutta ohjauksen puutteessa Pyry ohitti pituuden.
Sunnuntaiaamun hyppyrata oli uramme tähän asti paras saavutus. Teimme päivän ensimmäisen nollan ja pääsimme 50 parhaan joukkoon finaaliradalle. Sijoitus oli ennen finaalirataa 30. reilusta 200:sta medikoirasta. Finaalirata käytiin vasta illansuussa, joten odotteluaika oli pitkä. Finaaliradan alku ja loppu sujuivat hienosti, mutta keskivälin serpentiini- ja välistävetokuvio oli meille liikaa. Rata oli muillekin hankala ja kultamitalille nousi koirakko, joka oli ennen finaalirataa sijalla 26.
Viikonlopun jälkeen nousi vielä toive päästä mukaan myös maajoukkuekarsintaan, mutta työ haittasi harrastusta ja ne kisat jäivät välistä. Josko vielä terveys kestää ja virtaa riittää, voisi Pyry vielä ensi vuonna kisata arvokisoissa. Katsotaanhan nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti