On kulunut jo puoli vuotta Rekon katoamisesta. Etsinnät päättyivät heinäkuun lopulla Nuutajärvelle, josta saamiemme vihjeiden perusteella etsimme isäni kanssa Rekoa. Löysimme kaksi borderterrieriä. Kumpikaan ei ollut Reko. Koirien omistajakin löytyi parin kilometrin päästä. Talutin koirat takaisin omistajalleen. Jälleennäkemisen riemun ja helpotuksen näki kaikista kolmesta. Kun lähdin kävelemään pois, en voinut kuin itkeä. Hetki oli juuri sellainen, jota olin toivonut itselleni. Sitä hetkeä ei vain taida enää tulla.
Mitä Rekolle tapahtui? Hyvä kysymys. Rekosta ei saatu yhtään varmaa havaintoa katoamisen jälkeen. Pidän mahdollisena, että se joko a. joutui metsästäessään niin pahaan paikkaan, ettei päässyt enää omin voimin takaisin tai b. löysi tiensä epärehellisten ihmisten luo. Toivon, että Reko on vielä elossa ja asuu jossakin, missä siitä välitetään.
Kuten jo aikaisemmin kirjoitin, Rekon katoaminen luo pitkän varjon koko elämään. Ikävä, suru ja huoli eivät vain lopu. Menettämisen pelko ja itsesyytökset jäytävät. Osa kanssaihmisistä ymmärtää tunteeni, osa ei. Pyry ymmärtää, että minulla on paha olo ja yrittää parhaansa mukaan piristää. Vähitellen, pala palalta, aion taas olla sillekin läsnä. Kuten Lena-kasvattaja tuossa aikaisemmin kommentoi:
"Pyryllä on kaikki elämänlangat käsissä (tassuissa) ja se on kohta, jossa mua haluttaa sanoa, että eletään elämälle ja tälle hetkelle. Rakkauden näkökulmasta. Läsnäolo on merkittävin hetki elämässä tässä ja nyt Maija."
