Olenkos koskaan kertonut, että olen kova tyttö murehtimaan: Menneitä ja tulevia, omaa elämää ja vähän toistenkin. Monet itkut on itketty ihan vain varmuuden vuoksi, jos kuitenkin käy huonosti.
Yksi, jota kovasti murehdin isännän tavattuani, oli se, että hän omisti Pyryä vuoden vanhemman urosmäykyn. Eihän siitä nyt koskaan voisi tulla mitään, että kaksi oman laumansa kukkona kasvanutta urosta muuttaisi yhteen!!
Niin vain elämä joskus yllättää. Joskus se ei läimäytä edes sille ensimmäiselle poskelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti