Miten sitä pystyy edes selittämään? Salli oli rakas. Koira, joka oli lähellä aamusta iltaan: aina innokkaana, aina valmiina toimintaan. Koira, joka on kaikkea, mitä luolakoiralta toivoa saattaa. Mutta liikaa.
Sallin hurja luonne ei ilmennyt vain luolilla. Se halusi käydä myös toisten narttujemme kimppuun. Verkkojenkin läpi Salli sai tapeltua niin, että oli itse pienimpänä kaksi kertaa tikattavana eläinlääkärillä.
Nyt Salli on siis poissa. Tuntuu kuin lauma olisi pienentynyt monella koiralla. Tuntuu oudolta, että kaikki koirat voivat olla yhdessä. Ei tarvitse häkittää, sulkea ovia visusti perässään, miettiä mistä ovesta voi milloinkin kulkea. On kummallisen helppoa.
Silti Sallia on ikävä. Suuri lohtu on kuitenkin se, että kasvattaja tuntee Sallin juuret ja tietää, mistä puusta se on veistetty. Osaa käsitellä parhaiten.
Salli on jo muuten käynyt putkikokeessakin kasvattajansa kanssa. Tulos A50 ja kokeen parhaan koiran titteli kertovat ehkä jotakin. Salli on koira paikallaan, valitettavasti se paikka ei ollut meidän laumassamme. Jää hyvästi pieni terri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti