Ikävä tulee puuskissa. Aamulla, kun herätyskello soi ja laittaa vielä hetkeksi silmänsä kiinni. Odottaa, että sohvalta kuuluisi tuttu haukotuksen ääni ja että hetken päästä sängyn viereen juoksisi pienet jalat ja häntä löisi kirjoituspöydän oveen vaativasti: herää jo!
Lenkillä, kun näkee tutun kiven, jolle Reko jäi aina vaanimaan perässä tulijoita, tai polun, jolla pieni riemupetteri teki pukkihyppyjään ja kuperkeikkojaan.
Tiskatessa, kun odottaa pieniä tassuja varpaidensa päälle.
Sohvalla, kun toivoo, että joku kiipeisi selkänojaa pitkin korvan juureen pusuttelemaan, kun juuri on kielletty tulemasta syliin.
Autossa, kun kuvittelee pienen nokan työntyvän kaltereita vasten haistelemaan hihaasi.
Koulussa, kun oppilaat piirtävät kuvia opettajan kadonneesta koirasta ja sanovat: "Sulla on varmaan ikävä sitä."
2 kommenttia:
Se on rakkautta, eikä mitään muuta.
Se on ikävää, joka kaihertaa ja saa itkemään.
Se sattuu, sattuu aivan liian kovaa.
Se on tyhjäksi tekevää, saa pienet ilot näkymättömäksi.
Jospa Reko osaisikin kertoa, onko se taivaan enkeli. Toivoisin silloin, että Taivaan Isä sen kertoisi.
Eniten toivon, että Reko on matkalla kotiin. Sitä toivon eniten.
Mulla on iso ikävä... ja haluan, että sulla Maija tulisi aina hetkittäin kiva olo. Ja pikkuhiljaa aina enemmän hyvä olo.
Lähetä kommentti